Upouusi musiikkiblogi on hyvä aloittaa albumilla, jota olen kuunnellut aktiivisesti viimeiset 16 vuotta ja omistan useamman kappaleen. Kyseessä on tietenkin Lordin debyyttilevy ‘Get Heavy’ vuodelta 2022 – yksi parhaista suomalaisista rock-levyistä koskaan – ja vieläpä uutena Music on Vinylin julkaisemana vinyylipainoksena.
Itse levystä ei ole kaikkien näiden vuosien jälkeen mitään uutta sanottavaa – se on yhä menevää kauhurokkia, jota jaksaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Olisin ehkä toivonut tälle versiolle vihdoinkin alkuperäisten kone- ja syntikkaosuuksien palauttamista, joista Lordi on niin useaan otteeseen eri haastatteluissa maininnut, mutta miksaus on sama kuin alkuperäiselläkin julkaisulla. Ehkä sitten joskus.
Itselleni tärkeitä kappaleita ovat varsinkin ‘Not the Nicest Guy’, ‘Last Kiss Goodbye’ sekä ‘Monster Monster’, minkä lisäksi ‘Rock the Hell Outta You’ on vuosien myötä lunastanut paikkansa yhtenä omista Lordi-suosikeistani. ‘Biomechanic Manille’ en sen sijaan vieläkään oikein lämpene. Se ei ole huono biisi, mutta ei myöskään sellainen jota jäisin kaipaamaan jos se levyltä katoaisi – voisihan sen korvata ‘Hulking Dynamolla’, joka tällä versiolla on toinen bonuskappaleista ja yksi syy, miksi juuri kyseisen painoksen halusin. ‘Hulking Dynamo’ on parhaita alkuaikojen Lordi-biisejä, ja olen iloinen että voin vihdoinkin kuunnella sitä osana ‘Get Heavya’. Toinen bonusbiisi, ‘Don’t Let My Mother Know’ on ihan ok, ja löytyi jo Drakkarin aiemmin julkaisemalta vinyylipainokselta.
Bonusbiiseistä päästäänkin tämän vinyylin ongelmiin. Vaikka paketti on hieno ja varsinkin lyriikkabookletia on kiva pläräillä, löytyy levyltä joitain outouksia. Bonusbiisit on taidettu tunkea hieman liian tiukkaan, sillä nyt ‘Don’t Let My Mother Know’ katkeaa sekunnin pari liian aikaisin ja ‘Hulking Dynamo’ laukeaa samantien sen päälle. Ei maailman suurin ongelma, mutta ärysttävä. Tämän lisäksi itse älppärin kuoret ovat kovin ”ilmavat”, mikä ongelma on ollut toki useammalla aiemminkin omistamallani Music on Vinylin julkaisulla – aivan kuin kartonkia olisi… liikaa. Kansikuva on hyvin samea verrattuna aikaisempaan Drakkarin julkaisuun tai mukana tulevaan bookletiin, ja vinyyli itsesään on lähempänä homeisen harmaata kuin marmorikuviota.
Mutta ovatko nämä syitä, miksi en nauttisi tämän version omistamisesta? Eivät tosiaankaan, ja nuorempana en olisi ehkä edes kiinnittänyt niihin niin paljon huomiota – musiikki olisi joka tapauksessa vienyt mennessään. Niistä jää kuitenkin huolimaton fiilis. Kokonaisuutena uusin ’Get Heavy’ -julkaisu on ainakin tosifanille pakkohankinta, mikäli sattuu kuulumaan niihin 666 onnekkaaseen jotka levyn käsiinsä ovat saaneet.
Vinyylituho 